Mietteitä menneistä, rakastammeko sittenkään toisiamme kuin Kristus seurakuntaansa?

Kokemukseni on eräästä Etelä-Suomen Saalemista.
Liityin v. 1996 nuorena naisena, 20-vuotiaana. Liikuin silloin nuorten illoissa kuten muutkin. Olin lähtöisin evankelisluterilaisesta seurakunnasta. Lähdin karismaattisuuteen mukaan myös aktiivisesti etsimään kokemuksia miten Jumala vaikuttaa Pyhän Hengen kautta, armolahjoja ja muuta.
Ehkä olisin voinut luterilaisena jatkaa kuitenkin, tiedä vaikka. Jotkut luterilaiset kritisoi ratkaisuani ja uudelleen kasteelle menoa kovasti. Minulle kaste oli kuitenkin ensimmäinen oikeanlainen kaste.
Ei siinä mitään, tunsin suht kotoisaksi luterilaisten keskuudessa itseni, mutta koin ettei se antaisi siltikään riittävästi.

Koin kuitenkin heti ulkopuoliseksi hellarinuorissa. Oli tietty oma porukkansa, joka valikoi, keitä he hyväksyvät sisäpiiriinsä. Roikuin sen ajan minkä roikuin mukana, kunnes maailma veti mut 21-vuotiaana pois ja ilmeisesti nuorten porukka hajaantui siinä samalla jokainen omiin suuntiinsa opiskelemaan muualle.

Kuuluin helluntaiseurakuntaan about 20 vuotta ennen eropäätöstäni v. 2015 vaiheilla, kun näytti siltä että maallistuminen alkoi olla totta sielläkin. Selvitin senkin, että Iso Kirja -opistolla oli yhteyttä Hillsongiin, joka on kristillisesti ajatellen hyvinkin epämääräinen liike. Tausta pedofiliassa ja maailmanmyönteisyys ovat osa Hillsongia. Lässytys asioista jne.
En päässyt koskaan mihinkään porukkaan siellä kunnolla myöskään, hyvän päivän tuttuja oli suurin osa keihin tutustuin.
Kaikkein hauskinta oli kun kritisoin Marko Selkomaan suosimista, mulle seurakunnan johtaja vakuutteli että kyllä hän on raamatullinen ja oikein puhuu. Sitä en voi kiistää, etteikö sitä olisi, mutta juuret tällä miehellä epäilyttää. Hänhän on äärikarismaattisista piireistä.
Pyysin lopulta sähköpostitse että mut erotetaan seurakunnasta. En saanut koskaan mitään kastetodistusta tai todistusta irtisanomisesta. En edes neuvoa, kuinka noutaa se.
Se hämmästytti erityisesti.

Erään seurakunnan sisaren, joka oli vanha kaverini, kohtasin äskettäin. Kävin katsomassa häntä sairaalassa. Oli jotenkin outo eroaminen siinä, hän puhui jotenkin ettei jaksa oikein jutella enempää, hyvää kevään jatkoa vaan. Kyynel tuli silmään, sillä aiemmin olimme paremmissa väleissä, mutta tämä muistutti kipeästi siitä kohtaamastani kohtelusta seurakunnassa, kuin olisin nobody.
Ei ilmeisesti tarvinne käydä enempää tapaamassa.

Kysyn vaan, mitä Jeesus tekisi? Hurskaammat tuolla valikoivat, kenet haluavat kaverikseen ja kylmästi sivuuttavat. Ovat olevinaan niin mukavia ja hyviä kristittyjä, mutta ketä he haluavat miellyttää, Jumalaa vai ihmistä eniten? Olenko jotenkin huonompi kristitty? En ole kuten muut varmaan. Ei ole ollut uskovien keskuudessa sitä sijaa, mitä olisin kaivannut.
Ei ole kyse siitä, että olisin vain ottamassa, sillä on vaikea välillä antaa jos ei saa mitään.
Jos ei tulla vastaan yhtään askelta, vaaditaan vain antamaan? Missä se tasapaino on?
Annoin aikaani jo tämän verran, sun kuuluu myös antaa? Antaa mitä, minkä ansiosta?
Eikö Jeesuksen rakkaus ollutkaan se ylitsevuotava, antelias, katsomatta henkilöön? Vaaditte tietyt raamit omiltanne, ennenkuin hyväksytte, mutta jos en mahdu niihin, turha odottaa mitään?
Älä kuuntele ketään muuta kuin meidän puhujiamme, niin pysyt totuudessa?
Miksi palata sellaiseen yhteisöön, joka välittää vain tietyissä raameissa ystävänsä, rakastavat vain ystäviään? Mitä sellainen kristillisyys on, niinhän tekevät jumalattomatkin?
 Ketkä teille ovat lähimmäisiä jos ei omat sisaret ja veljet? Ja pitäisi rakastaa kaikkia katsomatta henkilöön? Miksi rakkaus rajoittuu vain niihin keistä todella pidätte, muut saa olla ja mennä?
Näinkö kuvittelette olevan myös taivaassa, että valikoitte kuka on kaverinne?
Toivottavasti ei niin olisi.

Mulle Jumala on kuitenkin osoittanut, että häneen voin ainoastaan kiinnittäytyä, ei mulla ole muuta tässä elämässä. Ehkä tällä tavalla, kun näen uskovienkin valikoivan kenen kanssa ovat kavereita.
Kenen kanssa "mätsää". Muut saa olla missä ovat, ei mitään väliä.
Sellaisia mietteitä tässä on pyörinyt. Ei uskovankaan elämä ole ruusuista, vaikka monet tahtovat niin osoittaa. Väsyin menestystarinoita lukemaan, koska omalla kohdallani ei ole mitään menestystä. Kunhan jotenkin selviän yhdestä päivästä. Ja nautin olla omissa oloissani. Kukaan ei arvostele, ei osoita etten ole kukaan. Jumalan kanssa ei sellaista ole. Jeesuksen kuuluisi olla ykkönen aina, sitten vasta muut.

Off some-elämästä

En keksi parempaa otsikkoa tälle aiheelle. Mutta olen jo alkanut todella vähentää Facebookissa roikkumista. Kun käyn siellä, mä luen uusimmat jutut mitkä kiinnostaa ja erikoistilanteissa jopa julkaisen jotain.
Periaate on kirjautua ulos heti kun olen lukenut jutut.
Olen siinä onnistunut melko hyvin että oon rajoittanut käymistä somessa jo 2 viikkoa. Messengeriä käytän kyllä tietty.
Olen myös tiedottanut joitakuita tietämättömiä siitä että en juuri seuraa Facebookin juttuja ja myös muustakin rajoituksesta.
Ei ne silti tunnu tajuavan näköjään.
Ei juuri pahemmin.

Mä en nyt niin myöskään jaksa miettiä kaikenmaailman muitakaan juttuja päivät pitkät, sellaista joka on omiaan häiritsemään mielenrauhaa. Tiedän toki missä maailma suunnilleen on menossa mutta ei mun auta murehtia sitä kuitenkaan.
Kuten sanakin sanoo murehtimisella ei ole mitään hyötyä.
En vaan koe sen lopulta hyödyttävän mielenrauhaa.

Facebook on monille riippuvaisuuden kohde, myönsivätpä he sitä tai eivät.
Moni asuu siellä ja silti ei Facebook muka heitä sido. Sen kun näkisi!
Mä en asu enkä enää koko ajan kaipaa sinne. Toisarvoinen juttu jo mulle.
Myöhemmin jatkan aiheesta paremmalla ajalla taas.

Some ähkyssä jälleen

Muutama kaveri on kertonut etteivät he välitä juuri facebookista. Se on pistänyt mutkin miettimään asioita uudella tavalla.
Toden totta, nyt oon toista päivää paastolla ja hyvältä tuntuu.
Olen kuullut että tähänkin voi saada ammattiapua. Olis mielenkiintoista kokeilla. Yksi entinen kaveri oli psykologilla käynyt myös ja saanut tukea nettiriippuvuudesta pääsyyn. Kertoi mulle sitten niistä kokemuksistaan. Myöhemmin hän kuitenkin poisti kaverilistaltaan koska kuulemma mun tilapäivitykset täytti aina hänen seinänsä.  Kyllä se vähän harmitti koska oli tullut hänestä varsin avoin vaikutelma...

No monesti oon miettinyt tuota että mitä mä hyödyn ihmisenä facebookista.
Onko se kuitenkin sellaisille jotka tahtovat tuoda itseään esille?
Kertoa ja jakaa kaiken, vähän niinkuin esitellä itsensä hyvässä ja jopa mageessa valossa?
Jostain luin että narsistisille luonteille se on jopa erinomainen paikka.
Pitäis kysellä itseltään miksi mua jotenkin vaivaa asuminen siellä.
Poistin puhelimeltani koko sovelluksenkin. Helpottaa ettei vahingossakaan ole siellä taas räpläämässä.
Tiedätkö mitä? Tän tauon aikana koen suoranaista helpotusta että ei tarvii notkua siellä. Kun matkaan jonnekin, ei tarvii joka Jumalan juttua kertoa yli sadalle kaverille joista osa on puolituttuja.
Mulla on kaveripyyntöjä jonossa 4-5 ihmiseltä joita en edes tunne.
Lakkasin hyväksymästä kaikkia koska en tunne niitä ihmisiä.
Okei toki Facebook voi tuoda helpotusta yksinäisyyteen hetkellisesti.
Mutta mulle se ei vaan riitä.
Tarttis kannustusta tuohon irtaantumiseen ja sen teen ihan oman mielenrauhan saamiseksi.
Ei tätä riippuvaiset tajua...miksi voi tulla paha olo somesta. Sain jopa kaverilta heti vastalauseen että ei sais muita syyllistää. Sanoin et ei kai tässä ketään ole syyllistettykään :D....
No mutta tästä on hyvä jatkaa.

Jonkinlaista päikkyä sit tässä pukkaa...

Ajattelin jonkinlaisen päikyn tässä aloitella, kun tuntuu että sellaiselle on itselläni tilausta.
Sen kummemmitta ihmeittä, on tässä vuosia mennyt melko samoissa ympyröissä ja valinnoissa.
Nyt alkaa olla aika vaihtaa tätä kuviota.
Vuosia oon jo miettinyt, jahkaillut tämänkin asian kanssa että josko se olis aika tosiasiat kohdata ja hypätä tästä remmistä ulos.

Olin deitin profiiliin väkrännyt vielä joulukuussa tai joskus silloin että voisin vaihtaa luterilaiseen kirkkoonkin takaisin, että mahdollinen deitti saisi olla luterilainenkin.
No, tulihan sieltä todellakin todellakin luterilaiselta viesti. Uskovan perheen kasvatilta.
Mitä mäkin menin sanomaan että olisin kyllästynyt karismaattisiin kuvioihin mutta kun hyppäsen hetkeksi luterilaisen uskovan (???) mukaan niin ei todellakaan kohtaa mikään ajatusmaailmassa. Ikävä sanoa, mutta arvot on toooodellakin ihan vastakkaiset tämän luterilaisen uskismiehen kanssa.
En kokenut mitään lämpöä, hyvin neutraali tyyppi ja seksi oli se tärkein asia kuviossa. (!!!)
Totesin tämän pienen ajatus- ja kokemusretken jälkeen ettei tästä naisesta tule enää luterilaista. Oon liian hellari ollakseni luterilainen.
Niin, ja vielä lapsikin saa tulla jos on tullakseen avion ulkopuolella! Mitääääh?????
Totesin lopulta että okei, ei kohtaa meillä arvot, usko eikä ajatusmaailma saati tunteet. En tunne, että tahtoisin tuollaista miestä enää tapailla. Soronoo.
Yleensäkin oon epäluuloinen ja skeptinen tuollaista deittailuzydeemiä kohtaan että taitaa jäädä sikseen.
Pitihän se kokea vielä kertaalleen useiden kokemusten jälkeen että ei toimi tämmöinen mulle.
Sen lisäksi perun puheeni että joku luterilainen saa myös olla, se alkaa olla poissuljettu vaihtoehto.
Mitä mä deitissä muutenkaan teen, tuntuu epätoivoiselta ja siltä etten kuulu joukkoon todellakaan.
Sieltä ryöminyt tähän asti eteen ne kummitukset joita en uskonut olevan olemassakaan.
Ne on piilossa siellä ja ilmaisevat itsensä yhtäkkiä, niin ettet osaa arvata saati ennakoidakaan tilannetta.
Kaikki kammotukset ja kauhistukset uivat liiveihin. EI KIITOS.
Se oli siinä.

No mitäs, mä ajattelin tehdä näiden vuosien jälkeen tämän ratkaisun, eli palailen 10 vuoden jälkeen kuorotoimintaan takaisin. Toivotaan, että juttu alkaa natsaamaan. On aika eri porukka siellä kuin silloin ennen aikoinaan. Mua innostaa ajatus alkaa taas laulamaan näin pitkän ajan jälkeen. :)
Se tietää myös nyt luopumista tästä solusta jossa oon ollut tosi pitkään, 3-4 vuotta tällä kokoonpanolla.
En itse ole nyt kovin pahoillani asiasta kuitenkaan.
Uudet tuulet, uusi suunta ovat tervetulleita asioita tähän vaiheeseen elämää.
Seurakunnan toimintaan takaisin. Jännällä katsotaan, miten se onnistuu. Olen tämän tarpeessa.
Mua on tosiaan 2 vuotta sitten palttiarallaa kysytty kuoron pariin takaisin.
Jospa nyt...tosin en voi hirveästi luvata pääseväni joka esitykseen mukaan joihin kuoro menossa on.
Pikkuhiljaa katselen. En tiedä, kokeillahan se pitää. :)