Kokemukseni on eräästä Etelä-Suomen Saalemista.
Liityin v. 1996 nuorena naisena, 20-vuotiaana. Liikuin silloin nuorten illoissa kuten muutkin. Olin lähtöisin evankelisluterilaisesta seurakunnasta. Lähdin karismaattisuuteen mukaan myös aktiivisesti etsimään kokemuksia miten Jumala vaikuttaa Pyhän Hengen kautta, armolahjoja ja muuta.
Ehkä olisin voinut luterilaisena jatkaa kuitenkin, tiedä vaikka. Jotkut luterilaiset kritisoi ratkaisuani ja uudelleen kasteelle menoa kovasti. Minulle kaste oli kuitenkin ensimmäinen oikeanlainen kaste.
Ei siinä mitään, tunsin suht kotoisaksi luterilaisten keskuudessa itseni, mutta koin ettei se antaisi siltikään riittävästi.
Koin kuitenkin heti ulkopuoliseksi hellarinuorissa. Oli tietty oma porukkansa, joka valikoi, keitä he hyväksyvät sisäpiiriinsä. Roikuin sen ajan minkä roikuin mukana, kunnes maailma veti mut 21-vuotiaana pois ja ilmeisesti nuorten porukka hajaantui siinä samalla jokainen omiin suuntiinsa opiskelemaan muualle.
Kuuluin helluntaiseurakuntaan about 20 vuotta ennen eropäätöstäni v. 2015 vaiheilla, kun näytti siltä että maallistuminen alkoi olla totta sielläkin. Selvitin senkin, että Iso Kirja -opistolla oli yhteyttä Hillsongiin, joka on kristillisesti ajatellen hyvinkin epämääräinen liike. Tausta pedofiliassa ja maailmanmyönteisyys ovat osa Hillsongia. Lässytys asioista jne.
En päässyt koskaan mihinkään porukkaan siellä kunnolla myöskään, hyvän päivän tuttuja oli suurin osa keihin tutustuin.
Kaikkein hauskinta oli kun kritisoin Marko Selkomaan suosimista, mulle seurakunnan johtaja vakuutteli että kyllä hän on raamatullinen ja oikein puhuu. Sitä en voi kiistää, etteikö sitä olisi, mutta juuret tällä miehellä epäilyttää. Hänhän on äärikarismaattisista piireistä.
Pyysin lopulta sähköpostitse että mut erotetaan seurakunnasta. En saanut koskaan mitään kastetodistusta tai todistusta irtisanomisesta. En edes neuvoa, kuinka noutaa se.
Se hämmästytti erityisesti.
Erään seurakunnan sisaren, joka oli vanha kaverini, kohtasin äskettäin. Kävin katsomassa häntä sairaalassa. Oli jotenkin outo eroaminen siinä, hän puhui jotenkin ettei jaksa oikein jutella enempää, hyvää kevään jatkoa vaan. Kyynel tuli silmään, sillä aiemmin olimme paremmissa väleissä, mutta tämä muistutti kipeästi siitä kohtaamastani kohtelusta seurakunnassa, kuin olisin nobody.
Ei ilmeisesti tarvinne käydä enempää tapaamassa.
Kysyn vaan, mitä Jeesus tekisi? Hurskaammat tuolla valikoivat, kenet haluavat kaverikseen ja kylmästi sivuuttavat. Ovat olevinaan niin mukavia ja hyviä kristittyjä, mutta ketä he haluavat miellyttää, Jumalaa vai ihmistä eniten? Olenko jotenkin huonompi kristitty? En ole kuten muut varmaan. Ei ole ollut uskovien keskuudessa sitä sijaa, mitä olisin kaivannut.
Ei ole kyse siitä, että olisin vain ottamassa, sillä on vaikea välillä antaa jos ei saa mitään.
Jos ei tulla vastaan yhtään askelta, vaaditaan vain antamaan? Missä se tasapaino on?
Annoin aikaani jo tämän verran, sun kuuluu myös antaa? Antaa mitä, minkä ansiosta?
Eikö Jeesuksen rakkaus ollutkaan se ylitsevuotava, antelias, katsomatta henkilöön? Vaaditte tietyt raamit omiltanne, ennenkuin hyväksytte, mutta jos en mahdu niihin, turha odottaa mitään?
Älä kuuntele ketään muuta kuin meidän puhujiamme, niin pysyt totuudessa?
Miksi palata sellaiseen yhteisöön, joka välittää vain tietyissä raameissa ystävänsä, rakastavat vain ystäviään? Mitä sellainen kristillisyys on, niinhän tekevät jumalattomatkin?
Ketkä teille ovat lähimmäisiä jos ei omat sisaret ja veljet? Ja pitäisi rakastaa kaikkia katsomatta henkilöön? Miksi rakkaus rajoittuu vain niihin keistä todella pidätte, muut saa olla ja mennä?
Näinkö kuvittelette olevan myös taivaassa, että valikoitte kuka on kaverinne?
Toivottavasti ei niin olisi.
Mulle Jumala on kuitenkin osoittanut, että häneen voin ainoastaan kiinnittäytyä, ei mulla ole muuta tässä elämässä. Ehkä tällä tavalla, kun näen uskovienkin valikoivan kenen kanssa ovat kavereita.
Kenen kanssa "mätsää". Muut saa olla missä ovat, ei mitään väliä.
Sellaisia mietteitä tässä on pyörinyt. Ei uskovankaan elämä ole ruusuista, vaikka monet tahtovat niin osoittaa. Väsyin menestystarinoita lukemaan, koska omalla kohdallani ei ole mitään menestystä. Kunhan jotenkin selviän yhdestä päivästä. Ja nautin olla omissa oloissani. Kukaan ei arvostele, ei osoita etten ole kukaan. Jumalan kanssa ei sellaista ole. Jeesuksen kuuluisi olla ykkönen aina, sitten vasta muut.
Liityin v. 1996 nuorena naisena, 20-vuotiaana. Liikuin silloin nuorten illoissa kuten muutkin. Olin lähtöisin evankelisluterilaisesta seurakunnasta. Lähdin karismaattisuuteen mukaan myös aktiivisesti etsimään kokemuksia miten Jumala vaikuttaa Pyhän Hengen kautta, armolahjoja ja muuta.
Ehkä olisin voinut luterilaisena jatkaa kuitenkin, tiedä vaikka. Jotkut luterilaiset kritisoi ratkaisuani ja uudelleen kasteelle menoa kovasti. Minulle kaste oli kuitenkin ensimmäinen oikeanlainen kaste.
Ei siinä mitään, tunsin suht kotoisaksi luterilaisten keskuudessa itseni, mutta koin ettei se antaisi siltikään riittävästi.
Koin kuitenkin heti ulkopuoliseksi hellarinuorissa. Oli tietty oma porukkansa, joka valikoi, keitä he hyväksyvät sisäpiiriinsä. Roikuin sen ajan minkä roikuin mukana, kunnes maailma veti mut 21-vuotiaana pois ja ilmeisesti nuorten porukka hajaantui siinä samalla jokainen omiin suuntiinsa opiskelemaan muualle.
Kuuluin helluntaiseurakuntaan about 20 vuotta ennen eropäätöstäni v. 2015 vaiheilla, kun näytti siltä että maallistuminen alkoi olla totta sielläkin. Selvitin senkin, että Iso Kirja -opistolla oli yhteyttä Hillsongiin, joka on kristillisesti ajatellen hyvinkin epämääräinen liike. Tausta pedofiliassa ja maailmanmyönteisyys ovat osa Hillsongia. Lässytys asioista jne.
En päässyt koskaan mihinkään porukkaan siellä kunnolla myöskään, hyvän päivän tuttuja oli suurin osa keihin tutustuin.
Kaikkein hauskinta oli kun kritisoin Marko Selkomaan suosimista, mulle seurakunnan johtaja vakuutteli että kyllä hän on raamatullinen ja oikein puhuu. Sitä en voi kiistää, etteikö sitä olisi, mutta juuret tällä miehellä epäilyttää. Hänhän on äärikarismaattisista piireistä.
Pyysin lopulta sähköpostitse että mut erotetaan seurakunnasta. En saanut koskaan mitään kastetodistusta tai todistusta irtisanomisesta. En edes neuvoa, kuinka noutaa se.
Se hämmästytti erityisesti.
Erään seurakunnan sisaren, joka oli vanha kaverini, kohtasin äskettäin. Kävin katsomassa häntä sairaalassa. Oli jotenkin outo eroaminen siinä, hän puhui jotenkin ettei jaksa oikein jutella enempää, hyvää kevään jatkoa vaan. Kyynel tuli silmään, sillä aiemmin olimme paremmissa väleissä, mutta tämä muistutti kipeästi siitä kohtaamastani kohtelusta seurakunnassa, kuin olisin nobody.
Ei ilmeisesti tarvinne käydä enempää tapaamassa.
Kysyn vaan, mitä Jeesus tekisi? Hurskaammat tuolla valikoivat, kenet haluavat kaverikseen ja kylmästi sivuuttavat. Ovat olevinaan niin mukavia ja hyviä kristittyjä, mutta ketä he haluavat miellyttää, Jumalaa vai ihmistä eniten? Olenko jotenkin huonompi kristitty? En ole kuten muut varmaan. Ei ole ollut uskovien keskuudessa sitä sijaa, mitä olisin kaivannut.
Ei ole kyse siitä, että olisin vain ottamassa, sillä on vaikea välillä antaa jos ei saa mitään.
Jos ei tulla vastaan yhtään askelta, vaaditaan vain antamaan? Missä se tasapaino on?
Annoin aikaani jo tämän verran, sun kuuluu myös antaa? Antaa mitä, minkä ansiosta?
Eikö Jeesuksen rakkaus ollutkaan se ylitsevuotava, antelias, katsomatta henkilöön? Vaaditte tietyt raamit omiltanne, ennenkuin hyväksytte, mutta jos en mahdu niihin, turha odottaa mitään?
Älä kuuntele ketään muuta kuin meidän puhujiamme, niin pysyt totuudessa?
Miksi palata sellaiseen yhteisöön, joka välittää vain tietyissä raameissa ystävänsä, rakastavat vain ystäviään? Mitä sellainen kristillisyys on, niinhän tekevät jumalattomatkin?
Ketkä teille ovat lähimmäisiä jos ei omat sisaret ja veljet? Ja pitäisi rakastaa kaikkia katsomatta henkilöön? Miksi rakkaus rajoittuu vain niihin keistä todella pidätte, muut saa olla ja mennä?
Näinkö kuvittelette olevan myös taivaassa, että valikoitte kuka on kaverinne?
Toivottavasti ei niin olisi.
Mulle Jumala on kuitenkin osoittanut, että häneen voin ainoastaan kiinnittäytyä, ei mulla ole muuta tässä elämässä. Ehkä tällä tavalla, kun näen uskovienkin valikoivan kenen kanssa ovat kavereita.
Kenen kanssa "mätsää". Muut saa olla missä ovat, ei mitään väliä.
Sellaisia mietteitä tässä on pyörinyt. Ei uskovankaan elämä ole ruusuista, vaikka monet tahtovat niin osoittaa. Väsyin menestystarinoita lukemaan, koska omalla kohdallani ei ole mitään menestystä. Kunhan jotenkin selviän yhdestä päivästä. Ja nautin olla omissa oloissani. Kukaan ei arvostele, ei osoita etten ole kukaan. Jumalan kanssa ei sellaista ole. Jeesuksen kuuluisi olla ykkönen aina, sitten vasta muut.
